| HYVINVOINTI-SUOMEN LIIKUNTAYMPÄRISTÖT TEEMAHANKE 2011-2012 |
| Eläintarhan liikuntapuisto, Helsinki |
|
|
| Kuvaus |
| Helsingin ydinkeskustaan ja pääliikennereitteihin rajautuvassa Eläintarhan liikuntapuistossa on useita suomalaisen urheilupaikkarakentamisen avainkohteita ja alueen eriaikaisilla rakennuskerrostumilla on huomattavia urheilu- ja liikuntakulttuuri- sekä ympäristö- ja arkkitehtuuriarvoja. Laajan, kaupunkirakennetta jakavan Keskuspuiston eteläkärjessä Eläintarhalla on pitkä, edelleen aktiviinen historia puistoalueena, kokoontumistilana ja suurten yleisötapahtumien paikkana. Olympiarakennukset ovat valtakunnallisesti merkittäviä kulttuuriympäristöjä (RKY) ja kuuluvat DOCOMOMO luetteloon suomalaisen modernin arkkitehtuurin merkkiteosvalikoimaan.
Eläintarhan liikuntapuistossa Olympiastadion torneineen kohoaa muiden urheilualueiden ja -rakennusten keskipisteenä. Olympiastadionin 72-metrinen solakka torni on olympialaisten ja suomalaisen urheilun symboli sekä yksi pääkaupungin tunnuskuvista. Rakennuksen ulkoasua leimaa valkean tornin lisäksi säännöllisin jännevälein sijoitettujen jalallisten kehäpalkkien kannattelema ulospäin levenevä katsomo. Olympiastadionin ympärillä kalliomaisemataustaisille puisto- ja viheralueille sijoittuvat mm. Kisahalli (Messuhalli), jalkapallostadion, jäähalli, Uimastadion, Eläintarhan urheilukenttä, harjoituskentät ja skeittipuisto. |
| Historia |
| 1851 Henrik Borgströmin perustama yhtiö vuokrasi kaupungilta laajan alueen Töölönlahden pohjoispuolelta, rakennutti alueelle kävelyteitä ja perusti kesäravintoloita. Alueen kallioinen luonto säilytettiin. Alue oli etäällä Vironniemelle siirretyn kaupungin keskustasta. Borgströmin lahjoitusvaroilla Helsingin puutarhayhdistys rakennutti talvipuutarhan. Aluetta kutsuttiin Töölön puistoksi kunnes se 1880-luvulla nimettiin Eläintarhaksi tuolloisen eläintarhan perustamishankkeen ansiosta. Nimi virallistettiin 1909. Helsinki-Hämeenlinna rata valmistui 1856, Eläintarhassa oli oma pysäkki.
Urheilutilojen sovittaminen puistoon alkoi 1890-luvulla ensimmäisten olympiakisojen innoittamana. Eläintarhan ensimmäisiä liikuntarakennuksia edustivat pyöräilyrata 1897-1903 ja sen korvannut Eläintarhan urheilukenttä sekä messuhallin paikalla vuosina 1910-1940 sijainnut Hippodromi. Kaupunginpuutarhuri Svante Olsson laati 1914 suunnitelman urheilupuistosta Eläintarhaan. Suunnitelmaan vaikuttivat asemakaava-arkkitehti Bertel Jungin Keskuspuistosuunnitelmat 1911 sekä opintomatka Saksaan. Suunnitelmassa oli erillinen urheilualue naisille ja miehille. Naisten alueen viereen Olsson suunnitteli lasten leikkipaikan ja kahlausaltaan. Naisille ja lapsille suunniteltu alue jäi toteutumatta. Urheilupuiston toteuttaminen väistyi myös maailmansodan ja sisällissodan epävakaisen ajan vuoksi. Ainoastaan yksityisenä hankkeena toteutettu Suomen ensimmäinen nurmikenttä eli Töölön pallokenttä valmistui 1915 paikalle, johon oli suunnitelmissa kaavailtu useita kenttiä. Stadion-säätiö järjesti puisto- ja urheilutarkoituksiin varatun Eläintarhan alueen käyttösuunnittelusta ""Helsingin stadionin ja urheilupuiston aatekilpailun"" 1929-1930. Alueella sijaitsivat jo tuolloin Eläintarhan urheilukenttä ja Töölön Pallokenttä. Helsingin kaupunginvaltuusto asetti kilpailutoimikunnan 1929 ja kilpailu ratkesi keväällä 1930 rakennuspiirtäjä O.J. Enrothin voittoon. Kriitikot, erityisesti arkkitehtipiirit, vastustivat noin 48 hehtaarin alueen uhraamista kokonaan urheilulaitoksille ja liikuntapaikoille, koska Keskuspuisto ja kallionen maasto, erityisesti Tivolinmäen kalliot, haluttiin suojella. Myös alueen liikennejärjestelyt keskusteluttivat. Stadion-säätiön julistama Olympiastadionin luonnoskilpailu pidettiin 1932-1933. Pallokentän itäpuolella sijaitseva Tivolinmäki oli jo aiemmin seuloutunut Olympiastadionin sijoituspaikaksi, joskaan ei yksityiskohdissaan alueen käyttösuunnittelusta pidetyn kilpailun voittaneen ehdotuksen mukaisesti. Tavoitteena oli saada Suomeen vuoden 1936 olympiakisat, joita Suomi haki. Arkkitehtien Toivo Jäntti ja Yrjö Lindegrenin suunnittelema stadion valmistui keskenräisenä 1938, jolloin Japani oli luopunut 1940 olympiakisojen järjestelyistä ja kisat annettiin Suomelle ilman hakua. Kisat peruuntuivat kuitenkin maailmansodan laajenemisen seurauksena. Olympiakisat pidettiin Helsingissä 1952, jolloin stadionin itäkatsomo rakennettiin ja se sai väliaikaisen puukatsomon kisojen ajaksi. Vuoden 1952 kisoja varten viimeisteltiin lisäksi 1930-luvulla rakennetut Kisahalli, Uimastadion ja Töölön pallokenttä. Liikuntapuiston aluetta on käytetty virkistys- ja urheilukäytön lisäksi kokoontumiseen mm. SDP:n vappumarssit alkoivat liikuntapuistoon kuuluvalta Mäntymäeltä. Vuosina 1932 - 1963 Eläintarhassa järjestettiin äitienpäivänä Eläintarhan ajot, jossa alueen tieverkkoon tukeutuneet kilpailut keräsivät kymmeniä tuhansia katsojia. Alueen rakennuskanta on eri vuosikymmeninä täydentynyt, 1966 valmistui Helsingin jäähalli, 2000 jalkapallostadion ja 2006 skeittiparkki. |
| Lähteet |
| Hilding Ekelund: ""Helsingin stadionin ja urheilupuiston aatekilpailu"". Arkkitehti 5/1930.
Harald Andersin: ""Keskuspuisto ja stadionkilapailu"". Arkkitehti 6/1930. Wald. Wilenius: ""Stadionin alue"". Arkkitehti 9/1930. Birger Brunila: ""Stadionin paikkakysymys"". Arkkitehti 1/1931. Peter Clark et al., Sport, Recreation and Green Space in the European City. Studia Fennica Historica. Finnish Literature Society, Helsinki 2009. Eläintarhan alue, ympäristöhistoriallinen selvitys. Maisema-arkkitehtitoimisto Näkymä Oy 2012. (Julkaisematon selvitys.) |
| Tallennetut kohteet |
| Eläintarhan jalkapallostadion |
| Historia |
| Pääkaupungin jalkapallotahot tekivät aloitteen jalkapallostadionin rakentamisesta 1980-luvulla. Vuonna 2000 Eläintarhan liikuntapuistoon valmistunut jalkapallostadion eli Finnair Stadium syntyi yksityisen liikemiehen Harry Harkimon hankkeena, rakennuttaja oli Helsingin Uusi Jalkapalloareena Oy. Helsinki Stadion Managemenet Oy:öön tuli osakkaita eri tahoilta.
Luonnonnurmen sijaan varjoisalle kentälle tehtiin tekonurmi 2003. |
| Kuvaus |
| Eläintarhan liikuntapuiston jalkapallostadion on rakennettu perinteikkään Töölön pallokenttien eli Bolliksen yhteyteen Urheilukadun varteen. Stadionin arkkitehtisuunnittelusta ovat vastanneet Atelier 23 Oy (Ritva Kokkola, Olivier Lemarchand, Tom Schehan), Arkkitehtitoimisto Raimo Teränne Oy. Katsomopaikkoja betoni- ja teräsrakenteisessa katsomoissa on 11 000. |
| Lähteet |
| Kari Kuosma (toim.), Suomen liikuntapaikat. Opetusministeriö. Rakennustieto Helsinki 2000. |
| Eläintarhan urheilukenttä |
| Historia |
| Eläintarhan urheilukenttä oli valmistuessaan maan ensimmäinen viralliset laatuvaatimukset täyttävä urheilukenttä. Ennen urheilukenttää samalla paikalla oli pyöräilyrata.
1910 maapohjaiset juoksuradat ja kenttälajien suorituspaikat valmistuivat, 1913 hiilimurska. 1913 puinen katsomopaviljonki, arkkitehtina Karl Hård af Segerstad. Vielä 1925 urheilijoiden käytössä oli vain yksi suihku, ja kylmä vesi. 1910 Helsingin Kisa Veikot järjestivät ensimmäiset kansainväliset kisat. 1911 Kentällä pelattiin Suomen jalkapallomaajoukkueen kaikkien aikojen ensimmäinen ottelu Suomi-Ruotsi. 1924 Paavo Nurmi juoksi Eläintarhan kentällä samana iltana 1 500 ja 5 000 metrin ME:t. 1925 Kentällä käytiin ensimmäinen Suomen ja Ruotsin maaottelu yleisurheilussa. 1935 kentällä pelattiin pesäpallon Itä-Länsi-ottelu. 1950-60-luvuilla Eläintarhan ajojen moottoriajoneuvot käyttivät kenttää varikkoalueenaan. Eläintarhan urheilukenttä kunnostettiin 1983 yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuja varten, kenttä oli kisoissa harjoituskäytössä. Samaa tarkoitusta varten Eläintarhan urheilukentän ja Olympiastadionin välille louhittiin 350 metriä pitkä kalliotunneli. Tunneliin tehtiin 140 metrin neliratainen juoksusuora ja pituushyppypaikka. |
| Kuvaus |
| Eläintarhan liikuntapuistoon 1903-1913 rakennettu urheilukenttä on ollut ensimmäinen nykyaikainen urheilukenttä ja maan ykköskenttä aina 1930-luvun lopulle asti, jolloin Olympiastadion on otettu käyttöön. Eltsun kentällä tehdyt varhaiset urheiluennätykset ovat vertaansa vailla, koska viralliset eri lajien ennätykset on voitu kirjata vain kansainväliset säädökset täyttävällä kentällä. |
| Lähteet |
| Kalervo Ilmanen, Kunnat liikkeellä. Kunnallinen liikuntahallinto suomalaisen yhteiskunnan muutoksessa 1919-1994. Jyväskylän yliopisto 1996. |
| Helsingin jäähalli |
| Historia |
| 1954 Jääkenttäsäätiö perustettiin.
1958 Töölö Pallokentän alueelle, nykyisen jäähallin alueelle, avattiin ”Helsingin Jäästadion”, Suomen toinen avotekojäärata Tampereen Koulukadun jälkeen (kesäisin ulkokenttä palloilulajeille ja muille lajeille, kuten painille). (Samaan aikaan Ruotsissa oli 27 vastaavaa rataa.) 1966 samalle paikalle rakennettu jäähalli vihittiin 1.10.1966. Helsingin jäähallin suunnittelu ja toteutus: Arkkitehtitoimisto Jaakko Kontio ja Kalle Räike. Julkisivun reliefin suunnitteli arkkitehti Kalle Räike. Insinööri Veikko Pulkkinen, rakennesuunnittelu. DI:t Jaakko Koskinen ja Pentti Valkonen, LVI-suunnittelu. DI Mauri Parjo, akustiikka. DI Veikko Vahvaselkä, sähkö. Pääurakoitsija Teräsbetoni Oy. Jäähalliin haluttiin monipuolinen käyttöohjelma, myös lukuisia lajeja jäälajien ulkopuolelta. Pienempi B-halli viereen oli suunnitelmissa. |
| Kuvaus |
| Helsingin jäähalli sijaitsee laajassa Keskuspuistoon liittyvässä Eläintarhan liikuntapuistossa. Jäähallin lähinaapureita ovat mm. Olympiastadion, Uimastadion, Eläintarhan urheilukenttä ja Jalkapallostadion. Jäähalli on Suomen toiseksi vanhin jäähalli Tampereelle 1965 valmistuneen Hakametsän jälkeen. Helsingin jäähallin merkitystä valmistumisajankohtanaan kuvastaa sekin, että avajaisjuhlallisuuksissa 1.10.1966 oli läsnä valtion ylintä johtoa, kuten tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri.
Helsingin jäähalli on paitsi urheiluhalli, myös monipuolinen liikunta- ja kulttuuritalo, jossa esiintyy maailmantähtiä, järjestetään konsertteja, mm. ooppera Aida 1970, messuja, liikuntajuhlia, näyttelyitä. Hallin kävijämäärä on max. 13 000, istumapaikkoja noin 6000, seisomapaikkoja noin 3000. Ulkomitat ovat 104,3 x 95,3 m. Jäähallin arkkitehtuurin näyttävä osa on kaareva katto. Katon pinta-ala on 9200 neliötä, suurin jänneväli on 93,96 m. Kattorakenteet ovat rakennusajankohdan pioneerityötä: esijännitetty betoni System Jawerth eli Jawertin menetelmän mukainen. Menetelmässä katon teräsköysiristikkoa jännitetään ja teräksiset kattokasetit kannatetaan köysiristikoiden varassa. |
| Lähteet |
| Helge Nygrén, Jääkenttäsäätiö Isbanstiftelsen 1954-1979. Helsinki 1980.
Ari Mennander, Pasi Mennander: Leijonien tarina. Suomen jääkiekkoliiton historia 1929-2004. Jyväskylä 2003. |
| Olympiastadion |
| Historia |
| 1930-luvulla Helsinki valmistautui järjestämään olympialaiset ja vastaanottamaan urheilijoita ja yleisöä kaikkialta maailmasta. Kaupunkiin nousi urheiluareenoita sekä erilaisia palveluita, kuten majoitus- ja liikennerakennuksia. Olympialaisilla perusteltiin koko kaupungin kohennusta. Keväällä 1940 olympiakisat peruttiin sotien takia. 1952 kesäolympialaiset järjestettiin Helsingissä. Tuolloin 1930-luvun urheilurakennukset palvelivat kisoja, katsomot usein hieman laajennettuna.
Kansainväliset urheilulajivaatimukset sanelevat olympialaisten kilpailupaikkojen suunnittelua. Itse ratojen, altaiden ja kenttien lisäksi tulevat urheilijoita, huoltoa, henkilökuntaa sekä yleisöä ja tiedotusvälineitä palvelevat tilat. Kilpailupaikkojen tulee sijaita liikenteen osalta joustavasti sekä majoitukseen että toisiinsa nähden. Helsingissä oli sujuvaa sijoittaa olympiarakennukset eri puolille kaupunkia urheilutarkoituksiin varattuihin puistoihin ja Keskuspuistoon. Lajivaatimusten lisäksi tutkittiin monikäyttöisyys, ei pelkästään urheiluun vaan kaikenikäisten kaupunkilaisten kuntoiluun ja virkistykseen. Urheilulaitosten rakentaminen nähtiin työ- ja kaupunkikulttuurissa yhteiskunnan velvollisuudeksi. Olympiastadionin arkkitehtikilpailuohjelmassa 1932 sanottiin, että ""Stadionin tulee saada sellainen arkkitehtooninen muotoilu, joka vastaa koko maan urheilukeskuksen arvoa"". Stadionista haluttiin sekä urheiluareena että kansanjuhlien pitopaikka. Kaksivaiheisen kilpailun voittivat arkkitehdit Toivo Jäntti ja Yrjö Lindegren. Rakennesuunnitelmat laati diplomi-insinööri Uuno Varjo. Maastotyöt alkoivat 1934. Stadion vihittiin käyttöön 1938, itäkatsomo oli tuolloin rakentamatta. Kun Tokio 1938 luopui vuoden 1940 olympialaisten järjestämisestä, kisat annettiin Helsingille. Stadionin itäkatsomo ja väliaikainen puukatsomolaajennus rakennettiin. 1952 olympialaisia varten betonikatsomo laajennettiin ja sitä puolestaan laajennettiin väliaikaisella puukatsomolla. Toimistot eteläkaarteeseen valmistuivat 1955 ja retkeilymaja pohjoiskaarteeseen 1961. Museosiipeä on laajennettu kolmesti vuosina 1963, 1984 ja 1992. 1980-luvulta alkaen uusi sukupolvi ja omistaja, Helsingin kaupunki, sai vastuulleen perinteikkään rakennuksen. Stadionin muutos- ja korjaustyö valmistui 1994 pääarkkitehtina Markku Aalto. |
| Kuvaus |
| Helsingin olympialaisia varten valmistuneet urheilurakennukset muodostavat kansainvälisestikin arvioituna hyvin säilyneen olympiarakennuskokonaisuuden, joka kuuluu myös kansainvälisen DOCOMOMO-järjestön hyväksymään suomalaisen modernin arkkitehtuurin merkkiteosvalikoimaan. Eri puolilla Helsinkiä sijaitsevat olympiarakennukset ovat sekä kansainvälisten vaatimusten mukaisia kilpaurheiluareenoita että tavallisten helsinkiläisten käyttämiä monipuolisia liikunta- ja virkistyspaikkoja. Kaikkien aikojen pienimmän olympiakaupungin urheilurakennusten pelkistetty arkkitehtuuri on periaatteiltaan yhtenäistä. Rakennuksissa on samankaltaisia betonirakenneratkaisuja, jotka on jätetty esiin, sekä pelkistettyjä kivipintoja, jotka julkisivuissa on yleensä maalattu valkoisiksi. Urheilurakennusten monipuolinen funktionaalisuus paljastuu niin suurten yleisötapahtumien kuin jokapäiväisten harrastustoimintojenkin käytössä.
Olympiakilpailupaikoista tärkein, Olympiastadion, kohoaa muiden urheilurakennusten keskipisteenä Eläintarhan liikuntapuistossa Töölössä. Olympiastadionin 72-metrinen solakka torni on olympialaisten ja suomalaisen urheilun symboli sekä yksi pääkaupungin tunnuskuvista. Rakennuksen ulkoasua leimaa valkean tornin lisäksi säännöllisin jännevälein sijoitettujen jalallisten kehäpalkkien kannattelema ulospäin levenevä katsomo. |
| Lähteet |
| Hilkka Högström, Olympiatsadionin rakennushistorian selvitys 1993. (Painamaton selvitys.) |
| Töölön kisahalli, entinen Messuhalli |
| Historia |
| Suomen ensimmäinen yleinen teollisuusnäyttely järjestettiin 1876. Vuosittaisten yleis- ja erikoisnäyttelyiden vakiinnuttua Suomen Messut Osuuskunta rakennutti Messuhallin. 1933 järjestetyn suunnittelukilpailun jälkeen rivakka rakentaminen alkoi kesällä 1934 ja päättyi vajaan vuoden kuluttua avattuihin suurmessuihin.
Antero Pernaja ja Ragnar Ypyä avustajanaan Martta Martikainen voittivat suunnittelukilpailun, johon saapui 42 ehdotusta. Alvar Aalto palkittiin kolmannella sijalla – joskin Arkkitehtiliiton tuomarit Yrjö Lindegren ja Uno Ullberg pitivät Aallon ehdotusta parhaimpana. Kilpailun jälkeen pyydettiin voittajia korjaamaan ehdotuksiaan huomioimalla Suomen Messujen toivomukset, sen perusteella suunnittelu tilattiin kilpailussa toiseksi tulleilta arkkitehdeiltä Aarne Hytöseltä (1909-1972) ja Risto-Veikko Luukkoselta (1902-1972). Olympiastadionin - jonka suunnittelun loppukilpailu järjestettiin samana vuonna - naapuriin rakennettiin messu- ja näyttelytila, mutta myös urheiluun, kokouksille, juhliin ja konsertteihin soveltuva sali yli 7 000:lle katsojalle. 1940 olympialaisten nyrkkeily, paini ja painonnosto oli määrä kilpailla Messuhallissa. Monikäyttöisyyden ratkaiseminen ja neljän verkkopallokentän (tennis) sovitus aiheutti jo suunnittelukilpailuun osallistuneille vaikeuksia. Rakenteet, kokonaismuoto ja ainevalinta ratkaistiin taloudellisten, akustisten ja rakennustaiteellisten perusteiden mukaan. Hytönen ja Luukkonen paneutuivat myös edistykselliseen koneelliseen ilmanvaihtoon sekä eri tilaisuuksien luonteen mukaan muuntuvaan, luonnon- ja sähkövalon hyödyntävään valaistukseen. Rakennuksen varustukseen kuului elokuvahuone, ravintola, radiointiverkko sekä autojen sisäänajo- ja kulkureitit. Suuren hallin - tilaa mainostettiin tuolloin Suomen suurimmaksi - kattotuolit ovat rautabetonisia 2-nivelkaaria, jotka lepäävät kaarten suuntaisten rautabetoniseinämien varassa. Kaaren horisontaalivoiman ottaa osittain rautavetotanko, osittain betoniseinä. Hallin välikattona on vetotankojen varaan ripustettu, kaareva lautakatto, joka on verhottu insuliittilevyllä. Rakenteet suunnittelivat Yrjö Oksanen, Artur Rosendahl ja V. Hintikka. Rakentaja oli Oy Constructor. Kaarikatteinen, suorakaiteinen, valkoiseksi maalattu rakennus sai runsaasti ikkunapintaa. Ikkunaton julkisivu vältettiin omistamalla näyttelyrakennuksen katutason julkisivut suomalaisia tuotteita esitteleville näyteikkunoille. Geometriset, alaspäin viistotut tukirakenteet toistoineen antavat tilalle ominaisluonnetta yhdessä harkitun ylävalaistuksen kanssa. Päätilan muuntuvuus toteutettiin modernilla tekniikalla. Messuhalli oli edelläkävijä kaarihalleille. Valtakunnan tärkeimmän stadionin lähinaapuruus sitoi ja velvoitti Messuhallin suunnittelijoita tavoittelemaan korkeaa arkkitehtonista laatua. Samat arkkitehdit suunnittelivat Messuhallin laajennuksen, toisen salin, joka valmistui 1952 olympialaisiin. Uuden Messuhallin valmistuttua Länsi-Pasilaan muutettiin Töölön Messuhalli kisahalliksi, jonka salit tulivat liikuntakäyttöön. |
| Lähteet |
| Hilkka Högström, Helsingin olympialaisten kispaikat. Artikkeli kirjassa Liikuttavat ympäristöt. Euroopan rakennusperintöpäivät 2012. |
| Töölön pallokentät |
| Historia |
| Töölön pallokenttä oli sitä perustettaessa 1915 yksityinen pallokenttä, Bollis, joka ruohokentällään aloitti uuden vaiheen Suomen jalkapallokulttuurissa.
1931-1932 golfin harrastus alkoi Töölön pallokentällä, jossa oli kuusi reikää. Pelipaikan järjesti Erik von Frenckell, kiinteistöasioista vastaava Helsingin kaupunginjohtaja ja Palloliiton johtohahmo, jonka ansioksi pallokenttien rakentaminen luetaan. 1932 golf siirtyi Töölöstä Helsingin Taliin, kaupunki vuokrasi tuolloin tyhjillään olleen Talin kartanon ja 15 ha maata. Olympialaisvalmistelun yhteydessä Helsingin kaupunki osti Töölön pallokentän. 1980-luvulla Töölön Pallokentän tekonurmelle tehtiin lämmitys- ja valaistuslaitteet. |
| Lähteet |
| Timo Tarmio et al (toim.), Suuri golfkirja 1. Porvoo 1995.
Kalervo Ilmanen, Kunnat liikkeellä. Kunnallinen liikuntahallinto suomalaisen yhteiskunnan muutoksessa 1919-1994. Jyväskylän yliopisto 1996. Peter Clark et al., Sport, Recreation and Green Space in the European City. Studia Fennica Historica. Finnish Literature Society, Helsinki 2009. Hilkka Högström, Helsingin olympialaisten kispaikat. Artikkeli kirjassa Liikuttavat ympäristöt. Euroopan rakennusperintöpäivät 2012. |
| Uimastadion |
| Historia |
| Uimastadionin rakennustyöt aloitettiin 1938 tähtäimenä vuoden 1940 olympialaiset. Suunnittelijana oli arkkitehti Jorma Järvi. Työt keskeytyivät sotien ajaksi, ja stadion viimeisteltiin 1952 olympialaisiin.
1930-luvulla Helsinki valmistautui järjestämään olympialaiset ja vastaanottamaan urheilijoita ja yleisöä kaikkialta maailmasta. Kaupunkiin nousi urheiluareenoita sekä erilaisia palveluita, kuten majoitus- ja liikennerakennuksia. Olympialaisilla perusteltiin koko kaupungin kohennusta. Keväällä 1940 olympiakisat peruttiin sotien takia. 1952 kesäolympialaiset järjestettiin Helsingissä. Tuolloin 1930-luvun urheilurakennukset palvelivat kisoja, katsomot usein hieman laajennettuna. Kansainväliset urheilulajivaatimukset sanelevat olympialaisten kilpailupaikkojen suunnittelua. Altaiden lisäksi tulevat urheilijoita, huoltoa, henkilökuntaa sekä yleisöä ja tiedotusvälineitä palvelevat tilat. Kilpailupaikkojen tulee sijaita liikenteellisesti joustavasti sekä majoitukseen että toisiinsa nähden. Helsingissä oli sujuvaa sijoittaa olympiarakennukset eri puolille kaupunkia urheilutarkoituksiin varattuihin puistoihin ja Keskuspuistoon. Lajivaatimusten lisäksi tutkittiin monikäyttöisyyttä, ei pelkästään urheiluun vaan kaikenikäisten kaupunkilaisten kuntoiluun ja virkistykseen. Urheilulaitosten rakentaminen nähtiin työ- ja kaupunkikulttuurissa yhteiskunnan velvollisuudeksi. Uimastadion sijoitettiin lähelle ""väkirikkaita"" kaupunginosia, mahdollisimman etäälle meren rantojen uimapaikoista. Altaita suunniteltiin myös kahlaaville lapsille ja uimaan opetteleville. Rakentaminen aloitettiin 1938, mutta sota keskeytti työn. 1949 uintikauden loputtua pääsivät sisustus-, lämmitys-, vesi-, ilmanvaihto- ja sähkötyöt alkuun. Sopimus Cronvallin kanssa 1939 toimittamatta ja asentamatta jääneistä laitteista uusittiin (1949). Kaikki koneistot ja laitteet valmistuivat syyskesällä 1951, jonka jälkeen sisustustyöt ja ympäristöjärjestelyt saatiin toteutettua. 1952 olympialaisiin rakennus oli valmis. Koneiston lisäksi valmistuivat katsomon penkit, ikkunat, ovet, pukuhuoneiden ja toimistojen sisutus sekä peseytymistilat. |
| Kuvaus |
| Uimastadion sijaitsee Olympiastadionin koillispuolella kallioisen luonnonpuiston keskellä. Suomen ensimmäinen maauimala - kaupunkilaisten kesäinen uimakeidas - on kolmen altaan kokonaisuus. Kaarevan teräsbetonikatsomon länsisivua hallitsee arkadimainen koko julkisivun mittainen avoin pilarikäytävähalli. Puinen kahvilarakennus rajaa aluetta pohjoislaidalla.
Uimastadion kuuluu Helsingin olympialaisia varten valmistuneisiin urheilurakennuksiin, jotka muodostavat kansainvälisestikin arvioituna hyvin säilyneen olympiarakennuskokonaisuuden. Kokonaisuus kuuluu myös kansainvälisen DOCOMOMO-järjestön hyväksymään suomalaisen modernin arkkitehtuurin merkkiteosvalikoimaan. Uimastadion on kansainvälisten vaatimusten mukainen kilpaurheiluareena sekä tavallisten helsinkiläisten käyttämä liikunta- ja virkistyspaikka. Kaikkien aikojen pienimmän olympiakaupungin urheilurakennusten pelkistetty arkkitehtuuri on periaatteiltaan yhtenäistä: katsomoissa on samankaltaisia betonirakenneratkaisuja, jotka on jätetty esiin, sekä pelkistettyjä kivipintoja, jotka julkisivuissa on yleensä maalattu valkoisiksi. Urheilurakennusten monipuolinen funktionaalisuus paljastuu niin suurten yleisötapahtumien kuin jokapäiväisten harrastustoimintojenkin käytössä. Betonikatsomo 2 000:lle katsojalle on altaiden länsisivulla. Näkyvyyttä katsomosta on tutkittu huolella: katsomo on tehty ylöspäin kasvavilla nousuilla sekä 500 m säteellä kaarevaksi. Toisen kerroksen länsisivulla on avoin pylväskäytävä, josta on neljä käyntiä katsomoon. Katsomon ensimmäisessä kerroksessa on keskelle sijoitetun kassan ja valvontatilojen molemmin puolin pukuhuoneet, päissä peseytymis- ja saunomistilat sekä WC:t. Toisessa kerroksessa on tilat toimitsijoille ja henkilökunnalle sekä päissä koululaisten tai muiden vastaavien ryhmien puku- ja suihkuhuoneet. |
| Lähteet |
| Hilkka Högström, Helsingin olympialaisten kispaikat. Artikkeli kirjassa Liikuttavat ympäristöt. Euroopan rakennusperintöpäivät 2012. |