HYVINVOINTI-SUOMEN LIIKUNTAYMPÄRISTÖT TEEMAHANKE 2011-2012
01 Liikunta- ja urheiluympäristöjen rakentaminen, valtakunnallinen ilmiö

Kuvaus
LIIKUNTA- JA URHEILUALUEIDEN KAAVOITUS – YMPÄRISTÖ- JA SOSIAALIPOLITIIKKAA

Liikuntaympäristöt ovat jo pitkään olleet osa kaupunki- ja kaavoitussuunnittelua. Esikuvat tulevat Keski-Euroopasta ja Yhdysvalloista. ”Liikuntakasvatuslaitosten järjestäminen kuuluu nyttemmin valtakunnan ja kaupungin julkisiin tehtäviin aivan samalla tavalla kuin veden ja valon hankinta, viemäriverkostojen rakentaminen, koulujen ja sairaaloiden pystyttäminen. Kaupungin kaavoittamisessa on tärkeänä tehtävänä järjestää nämä laitokset asemakaavallisesti tyydyttävästi yhteiskunnan organismiin.” (Olympiastadionin suunnittelukilpailuraadin saksalaisjäsen Konwiarz Arkkitehti-lehdessä 1933). Tyydyttävä organismi tarkoitti, että kaupunkien ja yhdyskuntien rakentumista ohjaaviin kaavoihin tuli osoittaa tilat ja piirtää aluerajat liikuntapaikoille ja virkistysalueille niin, että asuinalueiden ja muiden tiiviisti rakennettujen alueiden väliset vihervyöhykkeet, puistot, rannat ja reitit yhdistyvät verkostoksi kaupungin sisäosista laidoille saakka, vesireitit niitten jatkeena.

Asemakaavaopin kirjoittanut professori ja kuutisenkymmentä kaavaa laatinut Otto-Iivari Meurman painotti, että lasten täytyy saada liikkua omassa asuinkorttelissa ja leikkipuistossa, kouluikäisten oman kaupunginosan lähikoulujen kentillä, laajemmat liikuntapuistot ja urheilupaikat tulee sijoittaa useampien asuinalueiden keskuuteen/yhteyteen osaksi koko laajenevaan kaupunkiin ulottuvaa yhdyskunta- ja palvelurakennekokonaisuutta. Viherverkostoon sisältyy sekä tehokkaasti rakennettua liikuntapuistoa että metsäisen luonteensa ja maiseman merkityksen säilyttänyttä puistometsää. Mukana voivat olla mm. historialliset kaupunki- ja rantapuistot sekä kansanpuistot.

Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung oli visionääri, joka jo 1914 esitti sen, minkä liikuntalaki 1980 sääti: kaupungin tehtävä on järjestää oma liikuntaympäristöistä vastaava hallintonsa ja rahoittaa ”kyllin laaja-alaiset” puistot palvelemaan ”syvien rivien rasittuneita laumoja” ja rakentaa liikuntapaikkoja ”jotka tyydyttävät sekä ihmisen kauneusaistia että vaihtelun vaatimuksia ja sallivat paikan erinomaisen luonnon päästä täysiin oikeuksiinsa”. Dosentti Kalervo Ilmasen mukaan Jungin tapa yhdistää 1900-luvun alun kaavoituksen ja sosiaalipolitiikan virtaukset liikunnan yhteiskunnalliseksi perusteluksi on tuore vielä tänäänkin. Liikuntaympäristöjen kaavoittajana Jungin ansioluettelon kärjessä on Helsingin Keskuspuisto, uusien kaupunginosien väliin jätetty viheralue, joka nykyään monine liikuntapaikkoineen ja reitteineen ulottuu etelästä Töölönlahden ympäristöistä kauas pohjoiseen.

HIERARKKINEN SUUNNITTELUJÄRJESTELMÄ

Sitä mukaa kun suunnittelu- ja ohjausjärjestelmät ovat 1900-luvun kuluessa muuttuneet yksityiskohtaisemmaksi, on niihin sisällytetty myös Meurmanin viitoittama liikuntaympäristön suunnittelu- ja mitoitusjärjestelmä. Kunnallisten liikuntaympäristöjen suunnittelu alkaa asuinkorttelista, asuntojen ja asukasmäärien mukaisesta mitoituksesta, ja ulottuu koko kunnan kattavaksi hierarkkiseksi järjestelmäksi oman asuinkorttelin leikkipaikoista kouluihin, liikuntapuistoihin ja virkistysalueisiin asti. Laajimmat viherverkostot ylittävät kunta- ja maakuntarajat (kuten kansallispuistot). Asemakaavoituksen professori ja YTK:n jatkokoulutuskeskuksen opettaja ja Meurmanin tavoin lukuisia kaavoja laatinut arkkitehti Olli Kivinen on osaltaan kehittänyt suunnittelujärjestelmää ja edistänyt sen toteutumista.
Lainsäädäntö
KUNNALLISISTA LIIKUNTAPALVELUISTA SÄÄDETTIIN LIIKUNTALAISSA 1980

1900-luvun jälkipuolella korostettiin kuntien palvelutoiminnan laajentamista ja vakiinnuttamista lainsäädännöllä, jotta voitiin taata kansalaisille tasapuoliset julkiset palvelut riippumatta kunnan koosta tai maantieteellisestä sijainnista.

Liikuntalakia vaadittiin eduskunnassa 1970-luvun alussa, 1974 valtioneuvosto asetti liikuntalakikomitean, mietintö valmistui 1976, liikuntalaki ja –asetus astui voimaan 1980.

Tätä edelsi opetusministeriön (OPM) 1968 asettaman Niemen toimikunnan osamietintö, jonka mukaan päävastuu kuntoliikunnan kehittämisestä kuuluu kunnille ja valtiolle. Jo 1960-luvulla liikuntapolitiikassa haluttiin suunnittelun lisäämistä ja kuntoliikunnan tukemista. Kuntien tehtäväksi katsottiin laajojen joukkojen kuntoiluun soveltuvien perusliikuntapaikkojen rakentaminen. Valtion liikuntapaikkatoimikunnan määrittelyn mukaan niitä olivat pallokentät, yleisurheilun suorituspaikat, voimistelu- ja sisäpalloilusalit, ulkouimalat, uimahallit, valaistut ulkoilureitit, vapaamuotoiset peli- ja leikkialueet.

Liikuntalain 1980 mukaan tulivat liikuntalautakunnat lakisääteisiksijokaiseen kuntaan ja liikuntalautakuntien tehtävät määritettiin liikunta-asetuksessa (niihin sisältyivät mm. liikuntasuunnitelmat, ehdotukset liikuntapaikkojen rakentamisesta, hankkimisesta, varustamisesta, kunnossapidosta). Liikuntalaki kohensi kunnallisen liikuntahallinnon asemaa ja arvovaltaa. Aiemmin lautakunnat olivat yleisiä vain suurimmissa kaupungeissa. Yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö (esim. nuorisotoimi 1972) oli jo aiemmin säädetty muilla vapaan sivistystyön saroilla. Liikuntalain tasa-arvopyrkimyksestä huolimatta eriarvoisuutta jäi maaseudun köyhien kuntien ja varakkaiden Etelä- ja Länsi-Suomen kaupunkien välille, vaikka kehitysaluepolitiikka kirjattiin valtion jakamiin liikunta-avustuksiin.

Liikuntalain perusteluissa korostui liikunnan yhteiskunnallinen merkitys:
1) liikunta kokoaa piiriinsä erilaisia kansalaisryhmiä ja sen harrastamisen kautta yksityisen ihmisen hyöty koituu myös yhteiskunnan eduksi,
2) liikunta on keskeinen vapaa-ajan harrastus,
3) liikunnalla on suuri kansanterveydellinen merkitys,
4) liikuntaharrastus edesauttaa ihmisten sosiaalistumisprosessia,
5) urheilulla on kansoja lähentävä vaikutus.
Ympäristöt ja rakennukset
LIIKUNNAN YMPÄRISTÖT JA RAKENNUKSET – EDISTÄVÄT HYVINVOINTIA JA TASA-ARVOA

Rakennettuja liikuntaympäristöjä ovat siis viher- ja virkistysalueetkin, niiden reitit, valaistus, opastus, kalusteet, ali- ja ylikulut. Liikunta- ja urheilurakennuksia on lajikirjon ansiosta lukuisia tyyppejä, mutta aina niillä on kiinteä suhde ympäristöönsä, kenttään, rataan, rantaan, katsomoon ja rakennuksen välittömässä läheisyydessä on usein siihen olennaisesti liittyviä rakenteita, kuten aitoja, kioskeja, kiveyksiä, uimahallien yhteydessä usein myös julkisia taideteoksia.

Ympäristöjen ja rakennusten monikäyttöisyys, saavutettavuus ja tasa-arvoisuus ovat tasokkaan liikuntasuunnittelun peruspilareita. Modernit linjaukset juontuvat jo vuoden 1940 olympialaisiin tähdänneen rakentamisen ajalta 1930-luvulta. Jo silloin julkisen rahoituksen kriteerit olivat: kohteet suunnitellaan paitsi huippu-urheilun myös eri-ikäisten arkiliikunnan, ympärivuotisuuden ja erilaisten yleisötapahtumien näyttämöiksi tiheään asuttujen alueiden lähelle.

1980, samana vuonna kun liikuntalaki astui voimaan, julkaisi Suomen rakennusinsinöörien liitto kirjan ""Urheilulaitokset"" RIL 118, jotta alalta olisi yksi yhtenäinen tietoteos suunnittelijoille, rakentajille ja kuntien teknillisen virkamieskunnan ja luottamusmiesten käyttöön sekä oppikirjaksi. Käsikirjassa esitettiin ""lähes kaikkien Suomessa harrastettavien urheilulajien suorituspaikkojen suunnittelu- ja rakennusohjeita"". Kansainväliset kilpailusäännöt, jotka aina määrittelevät urheilurakentamista, ovat käsikirjan liitteenä.

Kyvykkäät suunnittelijat ovat piirtäneet maan ensimmäiset kansainväliset kilpailuvaatimukset täyttäneet areenat samoin kuin ensimmäiset uimahallit ja katetut jää- ja yleisurheiluhallitkin 1950- tai 1960-luvuilla. Sitä mukaa kun hallirakentamisen määrä ja mittakaava on moninkertaistunut, on arkkitehtoninen, ympäristökuvallinen tai rakennustekninen laatu väljähtänyt eikä ole pysynyt muun julkisen rakentamisen tasalla. Liikunta-alueita analysoitaessa ja kaavoitettaessa tarvitaan maisema- ja kulttuurihistoriallinen selvitys, kehittämistä ja ylläpitoa varten puolestaan käyttö- ja hoitosuunnitelma.

MONENKIRJAVAT RAKENNUTTAJAT

Liikuntapaikkoja on myös kuntien oppilaitoksissa, valtion kasarmi- ja varuskunta-alueilla sekä vankiloissa tai kansallispuistoissa, seurakuntakeskuksissa, majoitus- ja vapaa-ajan keskuksissa, niitä ovat rakentaneet myös työnantajat, yhdistykset, yritykset, järjestöt tai näiden yhdistelmät. Kunnan rakentamia ovat usein laajat liikunta-alueet, verkostot, reitit, puistot, liikunta- ja urheilukentät sekä –hallit. Työnantajien rakennuttamia puolestaan on esim. paperiteollisuuden paikkakunnilla. Yksityisyrityksiä ovat usein hiihtokeskukset, ratsastuskeskukset, kylpylät, golfkentät, myös jää- ja sisähallit sekä tanssi- ja voimistelusalit.
Ympäristöt ja rakennukset
LIIKUNTA- JA URHEILUYMPÄRISTÖJEN ARVOISTA JA MERKITYKSISTÄ

Liikuntaympäristöjen arvot ja merkitykset ovat monien tekijöiden summia. Niitä on tärkeää tarkastella kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa, jotta voi arvioida joskus selviönäkin pidetyn ympäristön arvoja.

1900-luvun jälkipuoliskon julkisilla varoilla toteutetut liikuntaympäristöt:

- ovat hyvinvointi-Suomen määrätietoisesti rakentama keskeinen yhteiskunnallinen instituutio.
- ovat yhteiskunnallisen suunnittelun ja päätöksenteon ympäristöjä.
- ilmentävät maan hyvinvointistrategiaa, ne liittyvät yhtä hyvin terveyden, hyvinvoinnin kuin kasvatuksenkin tutkimukseen ja historiaan.
- ovat myös sosiaalipolitiikkaa: tarjoamalla tasa-arvoon pyrkiviä sääntöjen säätelemiä kanssakäymisen ja vapaa-ajan ympäristöjä on haluttu ehkäistä kaupungistumisen ongelmia.
- ovat kaupunkisuunnitteluun ja –ympäristöön oleellisesti kuuluvia osia, jotka ovat yhdyskuntasuunnittelijoiden, modernistisen tehokkaan suunnitteluperiaatteen mukaan toteuttamia.
- ovat kunnan taloudellisten olosuhteiden, taloudellisen kasvun ja kulttuurin mukana kehittyneitä, parhaimmillaan yksilön ja koko yhteisön identiteettiä luovia ja itsetuntoa ruokkivia ympäristön osia.
- ovat yksilön, yhteisön ja kansakunnan spektaakkelin tiloja, joihin liittyy symbolimerkityksiä.
- noudattavat kansainvälisiä esikuvia ja kehityslinjoja sisäisiltä rakenteiltaan ja varustuksiltaan, kaupunkisuunnittelullisesti ja arkkitehtonisesti.

MILLOIN LIIKUNTAYMPÄRISTÖJEN ARVOT OVAT PUNTARISSA

- kasvavissa kaupungeissa, joiden yhdyskuntarakenne tiivistyy
- yhdistyvissä kunnissa, joiden palvelu- ja yhdyskuntarakenne muuttuu
- asuinalueilla ja kylissä joissa kouluja lakkautetaan
- liikuntarakennuksissa tai -puistoissa, joiden tarkoituksenmukainen ylläpito, korjaus ja säilyttäminen ovat vaakalaudalla


MITÄ INVENTOINNEISSA JA SELVITYKSISSÄ TARKASTELLAAN

- liikuntaympäristöä osana koko kunnan tai sen osan rakentumista (kunnan kasvu ja kehitys, kaavoitushistoria, aluesuunnitelmat, oppilaitokset, elinkeinorakenne)
- liikuntaympäristöä aluekokonaisuuksina ja verkostoina (maankäytön historia, maisemarakenne, -kuva ja -tila)
- liikunta- ja urheilupuiston tilasommittelua, sisäisiä ja ulkoisia liikkumis- ja liikennejärjestelyjä, teitä ja reittejä, viherrakentamista, pengerryksiä ja kasvillisuutta, näkymiä, rajoja ja aitoja, valaistusta, siltoja, opasteita, laitureita
- kenttiä, ratoja ja liikuntarakennuksia (katsomot, kioskit, pukukopit, paviljongit, hallit) osana liikunta- ja urheilupuiston kokonaisuutta.

ONKO LIIKUNTAYMPÄRISTÖ KULTTUURIYMPÄRISTÖ - ARVOJEN PUNNITSEMISESTA

Liikuntaympäristöjen arvoja voi lähestyä monelta eri kantilta, esimerkiksi sen perusteella, miten alue tai kohde ilmentää

- kunnan elinkeinorakenteen, hallinnollisen aseman, maantieteellisen sijainnin ja luonnonolojen erityisiä ja erilaisia piirteitä, jotka ovat oleellisesti vaikuttaneet kunnan liikunta- ja urheilukulttuuriin sekä niitä varten rakennettuihin ympäristöihin (kuten esimerkiksi teollisuuslaitokset, opettajaseminaarit, rajavartiolaitos, varuskunta, yliopisto, urheiluopisto).
- liikunta- ja urheilukulttuurin ja -rakentamisen eri osa-alueita tai ilmiöitä kunnan alueella tai alueellisesti tai jopa valtakunnallisesti.
- kansallisen liikunta- ja urheilurakentamisen eriaikaisia ihanteita.
- kaavoituksen liikuntaympäristöjen suunnittelulle asettamia laatutavoitteita.
- erilaisten liikuntaympäristöjä koskevien lakien, asetusten, hallinnollisten ohjeiden ja oppaiden sekä säännöksien toteutumista.


Arvoja voi punnita myös seuraavien näkökohtien pohjalta, kun liikuntaympäristö tai -kohde

- on ympäristökokonaisuus, joka muodostuu useista erilaisista ja eriaikaisista tekijöistä ja vaiheista, ja kuvastaa useamman liikunta- ja urheilulajin kehitystä tai ympäristöä = ajallisen, toiminnallisen, arkkitehtonisen tai muun monipuolisuuden sekä yhteisöllisen toiminnan jatkuvuuden sekä paikallisidentiteetin arvot.

- on toteutettu yhtenäisen suunnitelman pohjalta ja vastaa hyvin suunnittelun ja rakentamisen aikaista viherympäristöä, rakennuskantaa, kokonaissommitelmaa, ulkoasua ja sisätiloja = edustavuuden, kokonaisuuden, säilyneisyyden ja jatkuvuuden arvot.

- muodostuu erilaisista korkeatasoisista elementeistä, sen luonnonolot ja rakennettu viherympäristö, maasto, puusto, polut, reitit, sekä liikunta- ja urheilurakentamisen suhde maisemaan ja rakennusten sijoitus suhteessa ympäristöönsä ovat tasapainoisia ja ympäristökokonaisuus on korkeatasoinen = paikallisen maiseman, luonnonpiirteiden ja ympäristön sekä arkkitehtuurin arvot.

- edustaa ainutlaatuista tai harvinaista liikunnan, urheilun tai rakentamisen ilmiötä taikka ilmiötä, josta on tullut harvinainen tai uhanalainen = kohteen ainutlaatuisuuden tai harvinaisuuden arvot suhteutettuna kuntaan, maakuntaan tai koko maahan.

- liittyy historialliseen liikunnan tai urheilun tapahtumaan, prosessiin tai joukkueeseen, organisaatioon, valmennukseen ja koulutukseen, kansalaistoimintaan, seuraan tai henkilöön = arvot historiallisen tapahtuman tai ilmiön todisteena tai siitä kertovana ja tietoa lisäävänä esimerkkinä (symboliarvo).

- on saavuttanut vakiintuneen sijan kunnan tai jopa maan liikuntaympäristöjen rakentamisen historiassa tai oman erityissektorinsa sisällä = ensimmäisen, varhaisen, uraauurtavan ja/tai esimerkiksi muodostuneen ympäristön tai rakennuksen arvot.

- on ansainnut tärkeän aseman kunnan tai jopa maan rakennus- ja/tai arkkitehtuurihistoriassa = rakennushistoriallinen, -tekninen, arkkitehtuurin arvo.


LIIKUNTA- JA URHEILURAKENNUKSEN ARVOISTA

Liikuntarakennus voi olla liikuntahistorian vaiheiden kannalta, rakennusteknisesti, arkkitehtonisesti, ympäristökuvaltaan tai käytöltään paikallisesti, alueellisesti tai valtakunnallisesti merkittävä. Liikuntarakennukseen välittömästi liittyvä ympäristö erilaisine rakenteineen voi olla ansiokas ja maisema-arvot huomioiva. Liikuntarakennus voi olla laatuaan ensimmäinen, varhainen, ainoa tai harvinaistuva. Liikuntarakennus voi liittyä korkeatasoisena esimerkkinä valtakunnallisesti ohjattuun suunnitteluun, rakentamiseen, säädöksiin ja rakentamiselle asetettuihin tavoitteisiin.

Esimerkkejä: Yrjönkadun uimahalli (Helsinki), Hyvinkään Sveitsin uimahalli ja maauimala, Tapiolan uimahalli (Espoo), Tanhuvaaran urheiluopiston avohalli (Savonlinna), Pajulahden urheiluopisto Nikula-halli/liikuntahalli (Nastola), Hakametsän jäähalli (Tampere), Ratinan stadion (Tampere), Paavo Nurmen stadion (Turku), Vimpelin pesäpallostadion, Serlachiuksen tenniskeskus (Mänttä), Uudenkaupungin purjehdusseuran paviljonki.
Historia
LIIKUNTA- JA URHEILURAKENTAMISEN HISTORIAA VALTAKUNNALLISESTI

Liikunta- ja urheilukäyttöön rakennettiin rakennuksia, kenttiä ja ympäristöjä jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien, usein harrastajien aktiivisuuden ja järjestäytymisen ansiosta. Vaikka liikuntarakentamisessa oli yhteisiäkin piirteitä, kuten seurojentalojen ja uimaloiden rakentaminen, olivat alueelliset erot suuria. Luonnonympäristö ja vuodenaikojen vaihtelu takasivat varhaisimpien liikuntaympäristöjen puitteet. Kunnan elinkeino- ja yhteisörakenteella oli pitkäkestoinen vaikutus: jos kunnassa oli esimerkiksi teollisuutta, opettajaseminaari tai rajavartiosto, ne saattoivat vaikuttaa kunnan sosiaaliseen toimintaan ja liikuntaympäristöjen syntyyn ratkaisevasti. Tehdaspaikkakuntien patruunat tukivat usein työntekijöiden urheiluseuroja ja –rakentamista.

1900-luvun kuluessa yhteiskunnan rooli kasvoi. Julkisella palvelutuotannolla haluttiin edistää kansalaisten hyvinvointia ja mahdollisimman monista palveluista haluttiin päättää lakisääteisesti, jotta niiden tasapuolinen saatavuus turvattaisiin. Myös liikuntaympäristöjen rakentamisessa valtion panostus lisääntyi (veikkausvoittovarojen myötävaikutuksella) ja kuntien velvoitteet lisääntyivät. Ensimmäiset valtionavut liikuntapaikkarakentamisessa myönnettiin 1930-luvun alussa urheilukenttien rakentamiseen. Valtion tuella oppaita julkaistiin siitä alkaen: mm. 1948 julkaistiin valtion urheilulautakunnan apurahan turvin DI Heikki Valjakan ""Urheilukenttien rakennusopas"". Liikuntarakentamisen ohjaus, rahoitus ja liikuntapolitiikan painotukset tulivat opetusministeriön alaisuuteen.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen muuttui 1960-luvun kaupungistumisen myötä yhä ohjelmallisemmaksi. Painopiste siirtyi urheilusta koko kansan liikuttamiseen ja ympäristöjen pitkäjänteiseen suunnitteluun. Lisääntynyt vapaa-aika sekä luonnollisen liikunnan väheneminen muuttivat asenteita ja hyvinvointia korostavat arvot alkoivat korostua. Puistot, ulkoilu- ja virkistysalueet olivat yhteiskunnallisia kysymyksiä niin kaupunkisuunnittelussa, suunnittelijoiden opetuksessa kuin rakentamisen ohjauksessakin. Suomalaisurheilijoiden menestys osaltaan lisäsi eri lajien harrastusta ja niiden ympäristöjen rakentamista.

Valtio linjasi liikuntapaikkojen rakentamista, ohjasi ja tuki milloin sisäurheilupaikkojen, milloin kuntoliikuntaympäristöjen rakentamista opetusministeriön ja läänien hallinnon kautta. Opetusministeriössä ja lääneissä työskennelleille insinööreille ja teknikoille kertyi syvällistä asiantuntemusta ja kokemusta teknisistä ratkaisuista. Rakentamisen laatu arkkitehtonisessa tai kaupunkikuvallisessa mielessä ei ole ollut OPM:n liikuntahallinnon toimialaa samaan tapaan kuin rakennushallituksella on ollut rooli julkisen rakentamisen tason linjaamisessa.

Liikuntatieteellisellä Seuralla oli 1960-luvulta alkaen ja liikuntalain käytäntöönpanon yhteydessä keskeinen rooli kansallisten suunnitteluseminaarien järjestämisessä ja suunnitteluun liittyvien oppaiden julkaisemisessa sekä kansainvälisten yhteyksien luomisessa. Yhteydet ulottuivat länteen ja tavanomaisesti myös itäblokin maihin. Kansainvälinen liikuntatieteellinen yhteistyöjärjestö ICSPE International Council of Sport and Physical Education perustettiin Roomassa 1960 UNESCO:n aloitteesta, sillä oli oma Sport and Leisure –komitea.

Suomalaiset osallistuivat myös IAKS:n (International Working Group for the Construction of Sports and Leisure Facilities) ja kansainvälisen arkkitehtiliiton UIA:n (International Union of Architects) Sports and Leisure –työryhmään. 1977 UIA:n, opetusministeriön ja SAFA:n yhteisesti järjestämä kansainvälinen seminaari ”Sports and Leisure” järjestettiin Aulangolla. Seminaarissa kattavan kunnallisen liikuntapaikkaverkoston hierarkkinen suunnittelu oli keskeinen aihe. Samassa yhteydessä järjestettiin Suomen rakennustaiteenmuseossa samanniminen näyttely, jossa esiteltiin suomalaisia liikuntaympäristöjä.

Liikuntapaikkaverkosto kasvoi joka vuosikymmenellä: 1950-luvulla niitä oli 3500 (pääosa ulkokenttiä), 1960-luvulla rakennettiin 2600, 1970-luvulla 5800, 1980-luvulla 9400 ja 1990-luvulla 6000 uutta liikuntapaikkaa. Nyky-Suomessa lasketaan olevan yli 30 000 liikunta- ja urheilupaikkaa.

Liikuntapaikkojen rakentaminen ja omistaminen oli valtaosin kunnallista: yleisurheilu- ja pallokentät, sisähallit, uimahallit ja maauimalat ovat niitä yli 70 prosenttisesti. 1990-luvun laman seurauksena muutettiin liikuntalakia (1998) ja yksityisten yritysten ja seurojen rooli liikuntapaikkojen rakentajana ja ylläpitäjänä kasvoi.
Lähteet
Otto-I. Meurman, Asemakaavaoppi. Jyväskylä 1982. (Näköispainos Kustannusosakeyhtiö Otavan v. 1947 kustantamasta teoksesta.)

Yhdyskunnan liikuntasuunnittelu. Seminaariraportti Espoo 6.-8.11.1970. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja N:o 24. 1971.

Asuinympäristön liikuntasuunnittelun seminaari. Varalan liikuntaopistolla Tampereella 20.–21.5.1974. Seminaariraportti. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu n:o 41.

Kari Koivumäki (toim.), 1980-luvun liikuntapolitiikka. Neuvottelupäivät Espoossa 18.-20.11.1976. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja no 53. Helsinki 1977.

Pekka Salminen et al (toim.), Sports & Leisure. Architecture in Finland. SAFA The Association of Finnish Architects. Helsinki 1977.

Liikuntapaikkatoimikunnan mietintö. Valtakunnallinen liikuntapaikkasuunnitelma vuosille 1980–1985.Komiteamietintö 1980:18, Helsinki 1980.

Jarmo Ikonen (toim.), Urheilulaitokset RIL 118. Suomen rakennusinsinöörien liitto. Helsinki 1980.

Timo Suurnäkki (toim.): Monikäyttöisten liikuntahallien suunnitteluseminaari 16.–17.11.1979 Kouvolassa. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu no 75. Kangasala 1980.

Pentti Lagus (toim.), Liikuntasuunnittelu. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu no 77. Helsinki 1981.

Paavo Pekkanen, Eero J. Aarnio, Liikuntalaki selityksineen. Vantaa 1981.

Leena Warsell (toim.), Liikuntasuunnittelun koulutusseminaari 27.–28.11.1980 Turku. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu no 78, 1981.

Eija Pouta, Marjo Heikkilä (toim.), Virkistysalueiden suunnittelu ja hoito. Ympäristöopas 40. Alueiden käyttö. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus 1998.

Teijo Pyykkönen (toim.), Suomi uskoi urheiluun - Suomen liikunnan ja urheilun historiA. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu 131. Helsinki 1992.

Maunu Häyrynen, Maisemapuistosta reformipuistoon: Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle. Helsinki-Seura 1994.

Kalervo Ilmanen, Kunnat liikkeellä. Kunnallinen liikuntahallinto suomalaisen yhteiskunnan muutoksessa 1919-1994. Jyväskylän yliopisto 1996. (väitöskirja)

Suomen liikuntapaikat 1980-2000, toim. Kari Kuosma, Opetusministeriö, Hämeenlinna 2000.

Jouko Kokkonen, Valtio liikuntarakentamisen linjaajana. Liikuntatieteellinen Seura 2010.

Aura Kivilaakso (toim.), Hyvinvointi-Suomen urheilu- ja liikuntaympäristöt. Yhteenveto kevätseminaarista 8.5.2012. Museovirasto ja Liikuntatieteellinen Seura. (painamaton, julkaistu www.nba.fi verkkosivulla)

Professori, arkkitehti Pekka Salmisen haastattelu 15.6.2012 (Hilkka Högström).

Hilkka Högström, ""Liikuntaympäristö on kulttuuriympäristö"", artikkeli Liikunta ja tiede -lehdessä 4/2012. (julkaistu tiedostona www.nba.fi verkkosivulla)

Teijo Pyykkönen (toim.), Liikuntaympäristöt kulttuuriperintönä - opas arviointiin, Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu 170. Helsinki 2013.