KARTTAHAKU

esimerkkejä liikuntaympäristöistä
maakunnittain

01 Liikunta- ja urheiluympäristöjen rakentaminen, valtakunnallinen ilmiö

Kuvaus

LIIKUNTA- JA URHEILUALUEIDEN KAAVOITUS – YMPÄRISTÖ- JA SOSIAALIPOLITIIKKAA

Liikuntaympäristöt ovat jo pitkään olleet osa kaupunki- ja kaavoitussuunnittelua. Esikuvat tulevat Keski-Euroopasta ja Yhdysvalloista. ”Liikuntakasvatuslaitosten järjestäminen kuuluu nyttemmin valtakunnan ja kaupungin julkisiin tehtäviin aivan samalla tavalla kuin veden ja valon hankinta, viemäriverkostojen rakentaminen, koulujen ja sairaaloiden pystyttäminen. Kaupungin kaavoittamisessa on tärkeänä tehtävänä järjestää nämä laitokset asemakaavallisesti tyydyttävästi yhteiskunnan organismiin.” (Olympiastadionin suunnittelukilpailuraadin saksalaisjäsen Konwiarz Arkkitehti-lehdessä 1933). Tyydyttävä organismi tarkoitti, että kaupunkien ja yhdyskuntien rakentumista ohjaaviin kaavoihin tuli osoittaa tilat ja piirtää aluerajat liikuntapaikoille ja virkistysalueille niin, että asuinalueiden ja muiden tiiviisti rakennettujen alueiden väliset vihervyöhykkeet, puistot, rannat ja reitit yhdistyvät verkostoksi kaupungin sisäosista laidoille saakka, vesireitit niitten jatkeena.

Asemakaavaopin kirjoittanut professori ja kuutisenkymmentä kaavaa laatinut Otto-Iivari Meurman painotti, että lasten täytyy saada liikkua omassa asuinkorttelissa ja leikkipuistossa, kouluikäisten oman kaupunginosan lähikoulujen kentillä, laajemmat liikuntapuistot ja urheilupaikat tulee sijoittaa useampien asuinalueiden keskuuteen/yhteyteen osaksi koko laajenevaan kaupunkiin ulottuvaa yhdyskunta- ja palvelurakennekokonaisuutta. Viherverkostoon sisältyy sekä tehokkaasti rakennettua liikuntapuistoa että metsäisen luonteensa ja maiseman merkityksen säilyttänyttä puistometsää. Mukana voivat olla mm. historialliset kaupunki- ja rantapuistot sekä kansanpuistot.

Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung oli visionääri, joka jo 1914 esitti sen, minkä liikuntalaki 1980 sääti: kaupungin tehtävä on järjestää oma liikuntaympäristöistä vastaava hallintonsa ja rahoittaa ”kyllin laaja-alaiset” puistot palvelemaan ”syvien rivien rasittuneita laumoja” ja rakentaa liikuntapaikkoja ”jotka tyydyttävät sekä ihmisen kauneusaistia että vaihtelun vaatimuksia ja sallivat paikan erinomaisen luonnon päästä täysiin oikeuksiinsa”. Dosentti Kalervo Ilmasen mukaan Jungin tapa yhdistää 1900-luvun alun kaavoituksen ja sosiaalipolitiikan virtaukset liikunnan yhteiskunnalliseksi perusteluksi on tuore vielä tänäänkin. Liikuntaympäristöjen kaavoittajana Jungin ansioluettelon kärjessä on Helsingin Keskuspuisto, uusien kaupunginosien väliin jätetty viheralue, joka nykyään monine liikuntapaikkoineen ja reitteineen ulottuu etelästä Töölönlahden ympäristöistä kauas pohjoiseen.

HIERARKKINEN SUUNNITTELUJÄRJESTELMÄ

Sitä mukaa kun suunnittelu- ja ohjausjärjestelmät ovat 1900-luvun kuluessa muuttuneet yksityiskohtaisemmaksi, on niihin sisällytetty myös Meurmanin viitoittama liikuntaympäristön suunnittelu- ja mitoitusjärjestelmä. Kunnallisten liikuntaympäristöjen suunnittelu alkaa asuinkorttelista, asuntojen ja asukasmäärien mukaisesta mitoituksesta, ja ulottuu koko kunnan kattavaksi hierarkkiseksi järjestelmäksi oman asuinkorttelin leikkipaikoista kouluihin, liikuntapuistoihin ja virkistysalueisiin asti. Laajimmat viherverkostot ylittävät kunta- ja maakuntarajat (kuten kansallispuistot). Asemakaavoituksen professori ja YTK:n jatkokoulutuskeskuksen opettaja ja Meurmanin tavoin lukuisia kaavoja laatinut arkkitehti Olli Kivinen on osaltaan kehittänyt suunnittelujärjestelmää ja edistänyt sen toteutumista.

Luonti: 11.9.2013 Viimeisin muutos: 28.11.2013

Lainsäädäntö

Historia

Ympäristöt

Lähteet