 |
|
KARTTAHAKU |
| esimerkkejä liikuntaympäristöistä maakunnittain |
|
|
 |
 Lajikehitys |
| VOIMISTELU
1831 Helsingin yliopiston voimistelulaitos. 1842 voimistelu otetaan oppiaineeksi poikakouluihin. 1863 Jyväskylän seminaarin mies- ja naisvoimistelun opettajien virat 1868 suomenkielinen opas "" Voimistelun harjoitusoppi"". 1872 voimistelu otetaan oppiaineeksi valtion tyttökouluihin. 1875 miesten ensimmäinen voimisteluseura perustetaan. 1876 Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen naisvoimisteluseura, Gymnastikföreningen för fruntimmer i Helsingfors, perustetaan. 1886 Suomen ensimmäiset voimistelu- ja urheilujuhlat Helsingissä. 1894 Helsingin yliopiston voimistelulaitos avataan naisille. 1896 Suomen Naisten Voimisteluliitto, Finska Kvinnors Gymnastikförbund, perustetaan (sittemmin SNLL). 1900 suomenkielinen Suomalainen Voimistelu- ja Urheiluliitto (SVUL) perustetaan. Suomen ensimmäisen liikunnan keskusjärjestön toiminta on epävirallista, vailla senaatin hyväksyntää. 1900 Helsingissä ja 1903 Viipurissa järjestetään yleinen voimistelujuhla SVUL:n toimesta. 1906 SVUL perustaminen virallistetaan kaksikielisenä. 1909 Ensimmäinen voimisteluopisto aloittaa toimintansa: Naisten voimisteluopisto Varala. Suomessa naisvoimistelu yleistyi 1800-luvun loppupuolella, samoihin aikoihin kun naisliikkeen vaikutus alkoi tuntua. Suomessa naisten liikuntaa ohjasivat naiset itse niin kouluissa kuin seuroissakin, mikä on eurooppalaisittainkin edistyksellistä. |
| Luonti: 13.9.2012 Viimeisin muutos: 19.11.2013 |
| Ympäristöt |
| SALIEN RAKENTAMISEN PÄÄVAIHEITA
1923 avattiin Tampereella tiettävästi maan varhaisimmat kunnalliset voimistelusalit Frenckellin paperitehtaan saliin. Kunnallisilla voimistelusaleilla oli kaksi salia, toinen miehille ja toinen naisille. 1947 voimistelusalien yhteyteen avattiin voimailusali. Helsingissä valmistauduttiin 1940 olympialaisiin ja rakennettiin jo 1930-luvun jälkipuoliskolla mittavia kansainväliset mitat täyttäviä urheilusaleja ja -taloja. Muualla maassa sellaiset eivät olleet vielä ajankohtaisia. Liikuntakulttuurissa tapahtui suuri muutos sotien jälkeen: omatoiminen liikunta lisääntyi, kaupungistuminen vauhdittui, lajeista korkeita tiloja vaativat palloilulajit - kuten lento- ja koripallo - kasvattivat suosiotaan, kansainvälinen kilpailutoiminta lisääntyi, urheilun vaatimukset lisääntyivät, ympärivuotiset liikuntamahdollisuudet tulivat kaikissa isoissa kaupungeissa rakennettaviksi. Sosiaalipoliittinen näkökulma sai kaupungistumisen myötä jalansijaa, ja valtio kehotti kuntia rakentamaan varttuneelle nuorisolle harjoituksiin sopivia sisätiloja. 1950-luvun alussa laadittiin urheilu-, nuoriso- ja seuratalojen tyyppipiirustuksia valtion urheilulautakunnnan (VUL) suunnittelukilpailun pohjalta, jotta riittävän mittavia saleja saataisiin rakennettua. 1954 VUL julkaisi sisäurheilutilojen suunnitteluohjeet ja mitoitukset (esim. salin leveys 10 m, pituus 20 m, korkeus 5,5 m; suuri halli leveys 18 m, pituus 28 m, korkeus 7 m). Näissä esitettiin myös ensimmäisen kerran suihkutilojen rakentamisen vaatimus ja ohjeistus. Mitoitusohjeiden ilmestyttyä oppilaitosten salit rakennettiin mittavemmiksi ja saleja rakennettiin koulutalojen siipiin tai koulujen läheisyyteen. Koulujen salit eivät vielä 1950-luvulla olleet esim. urheiluseurojen käytössä, ainoastaan koulujen sisäisessä käytössä. Tähän opetusministeriö puuttui, mutta vielä 1959 kansanedustajan tekemä eduskunta-aloite hylättiin. Koulujen salien iltakäyttö hyväksyttiin seuroille vasta vuonna 1963. Näin ollen erillisen urheilutalon rakentaminen riittävän mittaisena ja kaikille avoimena ja koulusta erillisenä oli sitä ennen ainoa sisäliikuntatilojen saamisen vaihtoehto. Ensimmäinen maapohjahalli valmistui 1952 Otaniemen kampusalueen urheilupuistoon osana arkkitehti Alvar Aallon asemakaavoittamaa korkeakoulualuetta. Halli oli Alvar Aallon suunnittelema Otahalli. Heti valmistumisen jälkeen itäblokin olympiaurheilijat käyttivät sitä harjoitustiloina. Kuortaneen urheiluopistolle valmistui seuraava maapohjahalli. Kouvolaan rakennettiin 1950-luvulla Kuntotalo eli Sivistys- ja urheilutalo, jonka arkkitehti oli Eero Kajava. Talossa on mm. opetustiloja, kirjasto, teatteri, liikuntatiloissa voimistelu- ja voimailusalit, sisäampumarata, keilahalli ja monikäyttöhalli, joka soveltui palloiluun, kokoustilaksi ja tanssisaliksi. Monikäyttöisyys liikunnan ja urheilun lisäksi juhliin, teatteriin, konsertteihin, näyttelyihin ja messuihin oli yleensäkin urheilutalojen salien tavoiteltu ominaisuus. Esikuvana saattoi toimia Helsinkiin Olympiastadionin naapuriin 1935 valmistunut Messuhalli (nykyinen Kisahalli). 1954 OPM julkisti sisäurheilutilojen tyyppipiirustuskilpailun, A-sarjassa tehtävänä oli suunnitella urheilutalo isoon taajamaan, B-sarjassa pienelle paikkakunnalle. Kilpailun tulos ei ollut korkeatasoinen. Voiton veivät A-sarjassa Per-Mauritz Ålander ja Bengt Lundström. B-sarjan voitti kiitetyllä ehdotuksella arkkitehti Matti Hakala. 1980-luvun talouden nousukaudella yksityisten yritysten liikuntasalit ja -palvelut lisääntyivät. Esimerkiksi Helsingissä laskettiin 1989 olevan kuutisenkymmentä yksityisyritystä, jotka tarjosivat liikuntasaleja ja -ohjausta (lajeina esim. aerobic, tanssi, painonnosto). Työnantajat alkoivat ostaa yksityisten yritysten liikuntapalveluita työntekijöilleen ns. työhyvinvointipalveluina. |
| Luonti: 19.1.2012 Viimeisin muutos: 26.11.2013 |
| Lähteet |
| Eija-Leena Wuolio, Suomen liikuntahistoria, Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja no 88, Helsinki 1982.
Peter Clark et al (toim.), Sport, Recreation and Green Space in the European City. Studia Fennica Historica. Finnish Literature Society, Helsinki 2009. Jouko Kokkonen, Valtio liikuntarakentamisen linjaajana. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 165. Tampere 2010. SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma 3/2006. |
| Luonti: 20.1.2012 Viimeisin muutos: 25.11.2013 |
| Kohteita |
| × | ||
| < | > | |
Heinola Vierumäen urheiluopiston voimistelukatos